Koulusivistyksellä on sekä itseisarvo että välinearvo

Kansakoulun isänä tunnettu Uno Cygnaeus totesi aikoinaan, että ammattiin valmentava koulutus ei voinut olla sivistävää, koska se ei hänen mielestään ilmentänyt ihmisen vapaasta tahdosta toteutuvaa kasvamista. Sivistyksellä oli itseisarvo, jolla ei ollut käyttöarvoa.

Johan Vilhelm Snellman puolestaan esitti, että akateemisesti sivistyneet henkilöt hankkisivat myös käytännön osasamista. Valtakunnan elinolojen parantamiseen tarvittiin akateemista tietoa ja käytännön osaamista. Sivistyksellä saattoi olla myös käyttöarvoa. Kansanedustaja Hilja Pärssinen oli 1920-luvulla snellmanilaisella linjalla. Hän mainitsi ammattisivistyksen, johon kuului työn taitaminen ja henkisen sivistys.

1980-luvulla keskiasteen uudistuksen yhteydessä ammatillinen koulutus kiinnitettiin suomalaiseen koulujärjestelmään lukiokoulun rinnalle. Keskiasteen koulunuudistuksen jälkeen nuorisoasteen koulukokeiluissa yritettiin rakentaa ammatillisen koulutuksen ja lukiokoulutuksen tiivistä yhteistyötä. Tausalla oli ajatus siitä, että työelämän ja yhteiskunnan muuttuessa ei oikeastaan voitu erottaa työelämässä tarvittavaa osaamista ja yleissivistystä toisistaan. Kielitaitoa, matematiikkaa ja osittain myös yhteiskunnallista tietoa tarvittiin myös työelämässä. Toisaalta esimerkiksi digitalisaation edetessä tekniikan taitaminen oli olennainen osa jokapäiväistä osaamista ja kanssakäymistä. Nuorisoasteen koulutuksen kehittämisessä ei onnistuttu. 1990-luvun puolivälin jälkeen ammatillisen koulutuksen kehittämisessä ovat painottuneet osaamisperustaisuus ja työelämälähtöisyys. Ammatillinen koulutus ja lukiokoulutus ovat kehittyneet irrallaan toisistaan. Ammatillisessa koulutuksessa näkökulma sivistykseen jäi sivulauseeseen.

Ammatillisen koulutuksen säädöksissä on kuitenkin säilynyt maininta koulutuksen tavoitteista kouluttaa opiskelijoita hyviksi, tasapainoisiksi ja sivistyneiksi ihmisiksi ja yhteiskunnan jäseniksi. Toisaalta lukion tarkoitus on antaa opiskelijoille työelämän kehittämisen kannalta tarpeellisia tietoja ja taitoja. Vuoden 1993 Kansallisessa sivistysstrategiassa sivistyksellä nähtiin olevan yhtä aikaa sekä välinearvoa ja itseisarvoa. Sen jälkeen useissa hallitusohjelmissa sivistyksellä on nähty myös välinearvo talouselämän kehittämiseen liittyen.

Voisimmeko jo tunnistaa ja tunnustaa sivistyksen sekä itseisarvona että välinearvona. Me tarvitsemme ihmisen vapaasta tahdota tapahtuvaa sivistymistä ja akateemista huippukoulutusta, ja me tarvitsemme sivistystä, jolla on välinearvo. Näitä ei välttämättä voi erottaa eri koulumuotoihin, vaan parhaimmillaan ne sulautuvat toisiinsa opetuksessa ja koulutuksessa tavoitteitten mukaan. Voisimmeko ajatella, että kaikki koulutus on sivistävää ja että eri sivistysnäkemykset ovat yhtä arvokkaita? Eri sivistysnäkemykset eivät sulje toisiaan pois tai kilpaile keskenään vaan täydentävät toisiaan. 

Teoksesta Ammatillinen koulutus muutoksissa 1980-2020 voi lukea lisää.